Hattivatit

Olen tässä miettinyt menneitä sukupolvia ja nimenomaa omaa äitiäni. Ei ollut puhelinta, ei televisiota, ei tietokonetta, ei pesukonetta, ei sähköhellaa, ei jääkaappia, ei terveyskeskusta... vesi haettiin kaivosta, talo lämmitettiin puilla. Roskia oli hirveän vähän, muovikasseja ei oltu vielä keksitty, maito haettiin peltisellä maitokannulla... kolme litraa maitoa kiitos. Voi lohkaistiin Elannon kaupassa suuresta voivuoresta ja kiedottiin paperiin. Paperit poltettiin hellassa samalla kun laitettiin ruokaa.

Huolista on nykyään tullut aivan uudenlaisia. Jokaisella oletetaan olevan tietokone ja puhelin. Otetaan pakkasesta ruokia ja pistetään mikroon lämpiämään. Joka päivä kannetaan muovikassillinen roskia jätekeräykseen. Jostain kuulin sanonnan, että vain rikkaat pystyvät köyhäilemään. Muut ovat pakotettuja elintasokilpailuun. En usko, että yksittäisissä "syrjäytyneissä" on vikaa, vaan että yleinen kehitys tekee monesta syrjäytyneen. Nykyiset "syrjäytyneet" olisivat äitini nuoruudessa olleet ihan tavallisia ihmisiä.

Ollessani teini-iässä huomasin kuitenkin, että olimme jäämässä jälkeen, kun muut alkoivat hankkia vesijohtoja ja keskuslämmityksiä. Siinä vaiheessa alemmuudentunne alkoi ensi kertaa hiipiä sisääni. Käydessäni ystäväni luona, joka asui uudessa kerrostalossa, olin aivan hämmästynyt, miten "upeaa" heillä kaikki oli ja miten helppo elämä.

Nyt asun tuon vuosikymmenen kerrostalossa. Olen kyllä tyytyväinen. Miten ehtisin hakea vettä ja hakata halkoja, kun täytyy lukea blogeja ja järjestellä tietokoneessa olevia valokuviaan? ;)
Hieman kuitenkin hävettää se, että en ole pärjännyt kuten äitini ilman ulkopuolista apua, ylpeänä ja omanarvontuntoisena.