Tänään matkalla jossakin Suomessa

Kirjoitan tätä poikani asunnossa. Pyöräilin tänne noin 80 km. Aikaa meni 4,5 tuntia. Oli myötätuuli. Lähdöstä ei ollut ensin tulla mitään. Vetkuttelin ja vetkuttelin. Paistoin mustikkapiirakan poimimistani mustikoista ja lopusta taikinasta korvapuusteja.

Korvapuusteista tuli hieman tummia, kun unohduin vastailemaan sähköposteihin. Harmitti. Heitin kuitenkin yhden pullan satulalaukkuun mukaan. Hötäsin joitakin vaatteita, kaksi pulloa juotavaa ja termoskannullisen kahvia mukaani.

Aluksi ajoin nyreällä ja hermostuneella mielellä. Oikeastaan olisi pitänyt jäädä kotiin kääntämään. Mutta jos olisin jäänyt, olisin koko ajan harmitellut kauniin kesäpäivän menemistä hukkaan. Tämä dilemma on jo kauan vaivannut minua. Olen ärtyinen olin sitten missä vain. Jokin asia menee aina hukkaan. Päivät ovat aivan liian lyhyitä.

Kun viimein pääsin peltojen keskelle ja haistoin rypsien, angervojen ja valkoapiloiden tuoksun, mieleni alkoi virkistyä. Tuuli kävi raikkaasti kasvoihin. Pyörä kulki kuin itsestään. Vastaan tuli muita pyöräilijöitä. Moottoripyörät suhahtelivat ohi. Tunsin onnea. Ihmisten kanssa olen harvoin onnellinen. Se vaatii minulta aivan liikaa. En jaksa sitä kaikkea, mikä liittyy sosiaaliseen kanssakäymiseen. Mutta olen varma, että nuo muutkin pyöräilijät ovat onnellisia juuri sillä hetkellä. Pakaasien kanssa pyöräilevät heilauttavat ohi ajaessaan kättä ja suovat hymyn. Onhan tämä kesässä koettava. Yhtä lailla kuin sateessa uiminen tai mustikoiden kippaaminen kourasta suuhun.

En ajattele oikein mitään. Tuuli ja aurinko tuntuvat niin hyvälle. Reitti, jota kuljen on uskomattoman kaunis. Rakastan sitä, miten valo ja varjot saavat sen näyttämään joka kerran erilaiselta. Tienvarsien kukat ovat muuttuneet koiranputkien valkoisesta hunnusta maitohorsmien vaaleaan punaan. Mietin, mitä kukkia onkaan vielä tulematta.

Kun pysähdyn juomaan kahvia termospullosta, olen iloinen, että otin korvapuustin mukaan. Se on pehmeä ja maistuu taivaallisen hyvälle. Ahmin sen suurina paloina. Yritän saada hetkestä kiinni. Olen nyt tässä. Huomenna tämä on eilistä. Nyt on tallennettava kaikki: valo, tuuli, tuoksut, äänet, viljapeltojen liike. Vihreä ruis on jo tuleentumassa. Heinäpelloilla on suuria keriä tuoretta apetta.

Mitään sen kummempaa ei täällä ole, mutta juuri niin on hyvä. Kaikki on aina samanlaisen hiljaista ja rauhallista. Kissan ilmaantuminen on aina tapaus. Moitin ja torun sitä, autohan voi ajaa sen päälle. Kissa vetää silmät viirulleen ja näyttää ymmärtävän. Laiskasti se siirtyy tien keskeltä pientareelle. Tuolla on hevosia ja tuolla näin viime kesänä sen ketun ja kurjet. Joka kerran siitä ajaessani toivon näkeväni ne jälleen.

Nyt istuskelen tässä avonaisen parvekkeen oven edessä ja kuuntelen lokkien huutoja ja satamasta lähtevän laivan jyskytystä. Jalkoja väsyttää. Taisin sittenkin polkea aivan liian lujaa. Huomenna aion nousta aikaisin. Elämäni on yksinkertaista. Hyvä niin.