Sorsat ovat palanneet sulapaikalle. Ehkä tosiaan taivaalla kaarrellut merikotka oli pelästyttänyt ne pois. Joutsenet ovat piilotelleet sillan alla, mutta tulleet joka kerran halukkaasti hakemaan leipäpaloja. Sorsien seassa ui kaksi isokoskelo- tai tukkakoskelonaarasta ja uivelonaaras. Uiveloa en ole koskaan aikaisemmin nähnyt, mutta tuota hieman pienempää versiota tukkakoskelosta en osaa muuksikaan yhdistää. Pieni, tomeran näköinen lintu.
4 comments:
Hei,
Täällä taas. Sairaana viime viikon.
Luin kaikki tekstisi ja katsoin kaikki kuvasi - siis uudet. Linnukasta elämää. :)
Toivottavasti olet jälleen kunnossa, Helena.
Välillä haikailen, kun kukaan ei käy minun blogissani ja sitten joidenkin blogeissa on hirveästi vierailijoita. Toivottavasti se johtuu vain siitä, etten itse jätä oikeastaan koskaan kommentteja. Arkailen sanoa mitään.
Onkin kivaa, kun uskollisesti jaksat täällä käydä, vaikka tiedätkin, kuinka yksitoikkisia latuja tällä hetkellä vetelen.
Lähdenkin tästä hiihtämään. Olen niin kyllästynyt itseeni, kun olen tällainen lyllerön oloinen. Sanotaan lihavuudesta sitten ihan mitä tahansa, minua häiritsee vain se, että oloni tulee vyötärömakkaroiden kanssa ihan sietämättömän ällöttäväksi.
Mielelläni täällä käyn. Nämä sivusi herättävät aina ajatuksia.
En tiedä latujen yksitoikkoisuudesta, sillä minulle kuvasi tarjoavat kanavan luonnon kokemiseen. Tavallaan ne kertovat siitä erosta, mikä kaupungin ja "maaseudun" välillä on. Kaupungissa on ihmisiä, liikennettä, ääniä, kiirettä ja stressiä, kun taas maaseudulla on avaruutta, rauhaa, kauneutta, tyyneyttä ja hiljaisuutta, ehkä siitä se yksitotisuus. Nyt kun sitä mietin, niin siltä maalla minustakin on tuntunut etenkin talvisin - on tuntunut, ettei ole ollut kovin paljon tekemisille vaihtoehtoja.
Kesää kohti ollaan kuitenkin menossa, ja valo lisääntyy. Olen tässä päivänä muutamana ajatellut paljon tätä lumen valkeutta, joka helpottaa elämää.
Ihminen kai kaipaa aina jonnekin. :)
Kun käyn salilla, näen hoikkia naisia ympärilläni ja olen iloinen, jos joku hiukan pyöreämpi ihminen osuu paikalle. Silloin en niin häpeä rasvavatsaani, koska ajattelen, että muutkin tavallisen kokoiset ihmiset kuin minä uskaltavat käydä salilla.
Olen perso makealle ja erityisesti suklaalle, ja niin kauan, kun siitä pidän, säilynee rasvavatsani.
Olen paljon tätäkin ajatellut viime aikoina. Joku aika sitten televisiosta tuli ohjelma, jossa erikokoiset naiset näyttäytyivät alasti ja suostuivat malleiksi. He olivat aivan tavallisen näköisiä naisia. Jokainen heistä häpesi ainakin yhtä kohtaa kehostaan, myös ne hoikimmat. Ja kun katseli heitä, näki, ettei kukaan "tavallisista" ole täydellinen, ja silti voi olla ylpeä itsestään.
Niin, ja rintani roikkuvat. Siskoni ja serkkuni katselivat viime kesänä rintojani, kun kaikki alastomina olimme. En voinut välttää heidän tuijotuksensa huomaamista. Sitten siskoni sanoi typerästi: "Olen tyytyväinen, kun minulla ei ole kovin isot rinnat." Typerää. Totta kai hän oli katsonut isoja rintojani, joita maan vetovoima oli pudottanut rutkasti alaspäin, eihän se ollut hänestä kaunista katsottavaa. Ajattelin, että häpeä osui kyllä siskooni enemmän kuin minuun, sillä ei kai kukaan ole niin tyhmä, ettei huomaa sormen osoittavan itseensä (eli minuun ja rumiin rintoihini) tuollaisen tapahtuman jälkeen.
Lääkäri huomautti minulle viime vuonna, että pitäisi laihtua kymmenisen kiloa. Naisen vyötärö ei saisi olla 80 cm leveämpi. Terveydellisistä syistä.
Minun on vaikea saada kenkiä jalkaan, kun maha ottaa vastaan. Varsinkin syönnin jälkeen tuntuu, että ruuat tulee pian ylös. Luulen että tässä liikutaan jo epäterveellisissä rajoissa.
En myöskään haluaisi ostaa suuremman koon vaatteita, vaan yritän ähkiä vanhoihin vaatteisiin. Ne sitten kiristivät sieltä ja täältä.
Yritän laihduttaa tuon 10 kiloa kesään mennessä. Päätin sen näin julkisesti.
Post a Comment