Jään reunalla

Luin erään kirjoituksen ja tulin siitä hyvin surulliseksi, koska tunnen juuri niin kuin kirjoittaja. Ehkä kirjoitan siitä joskus itse tänne blogiin, kunhan mietin mitä. Nyt olen yrittänyt lukea Johanna Sinisalon Finlandia-palkittua kirjaa, mutta takkuan eteenpäin. En osaa enää heittäytyä kirjan maailmaan niin kuin joskus. Tämän taidon toivoisin vielä palaavan.

Asiasta toiseen. Olen aina ollut loukkaantunut, kun joku on soittanut aamulla kello kymmenen ja kysynyt herättikö hän minut. Tänään kuitenkin heräsin kello kymmenen siihen, että mieheni ojensi minulle puhelinta. Siinä selälläni maaten puhuin sitten työasioita ja häveten ajattelin, että äänestäni varmasti kuului, että olin vielä unenpöpperössä.

Syynä tähän pitkään, autuaaseen nukkumiseen oli varmasti se, että olin illalla ottanut unilääkkeen siinä toivossa, että saisin kerran nukuttua kunnolla ja alkaisin virkeänä heti aamusta töihin. Virkeydestä ei ole ollut tietoakaan. Nipin napin olen saanut työt tehtyä.

Tämä innostuksen vuosi tuntuu alkaneen kovin nihkeästi.