Tänään olen täällä toisessa kaupungissa. Heh. Melkein entisessä kotikaupungissani. Tulin juuri pyöräilemästä. Tuuli kylmästi ja välillä satoi luntakin. No ei ainakaan ollut tungosta pyöräteillä. Harmi, että jätin kameran latausjohdon kotiin. Olisin voinut laittaa tämänpäiväisiä kuvia tänne. Nyt täytyy odottaa huomiseen. Vaikka ei mitään sen ihmeempää: sinivuokkoja, valkoposkihanhia ja lokkeja. Niitä samoja, joita olen nyt kuvannut siitä lähtien kun kameran sain.
Sympaattisia kaikki tyyni.
Ensi viikolla alan ehkä pyöräillä taas pidempiä matkoja. Kunto alkaakin olla taas ihan nollalukemissa.
Tästä huushollista ei löydy lainkaan tavallista teetä. Laitoin nyt sitten itselleni vaniljateetä. Tuoksuu hyvälle. Ulkoa kuuluu lokkien kajatus. Tänne kuuluu myös satamaan tulevien laivojen ääni. Se on hiljaista jyminää, joka tuntuu tulevan maasta ja taloista ja jopa itsestä. Kunpa vielä saisin nukuttua. Unilääkkeni ovat loppu.
Klo 0.19
En saa unta. En ole koskaan osannut nukkua vieraissa paikoissa. Korkeintaan unilääkkeiden voimin ja nyt niitä ei ole enää. On aivan hiljaista. Kaikki ikävät asiat tulevat väkisinkin mieleen. Kuusi- seitsemän tuntia pitäisi sinnitellä tässä, sitten voisi keittää aamukahvit ja lähteä ulos pyöräilemään. Mies tulee hakemaan puolelta päivin.
Insomnia, niinpä niin. Jotkut kirjailijat ovat kirjoittaaneet öisin. Minua yö on aina pelottanut.
Mitä jos keitän vielä kupillisen vaniljateetä? Harmi, ettei täällä ole televisiota. Muistin juuri, miten äitini lupasi antaa meille lapsille nuijanukutuksen, jos emme heti sulkisi silmiämme ja olisi hiljaa. Äiti kyllä luki meille tarinoita Huulipuikosta, mutta alkoi aina torkahdella paljon ennen meitä. Seuraavaksi alkoi kuorsata Salkku. Pikku Salkku ja minä valvoimme. Joskus aloimme tahallamme kolistella, jotta nuo kaksi kuorsaajaa olisivat heränneet.
Kirjoittaisin, mutta tässä on hirveän epämukava istua.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment