Olen pessyt melkein kaikki matot. Vain keittiön suuri valkoinen matto puuttuu. Matonpesupaikka on tässä niin lähellä, että hurautan sinne fillarilla viidessä minuutissa matot pakkarilla. Jo kuudelta aamulla ensimmäiset ihmiset ovat siellä hinkkaamassa räsymattojaan. En välitä puhella kenenkään kanssa, huomenet sentään sanon.Mukava tunne, kun matot sitten roikkuvat telineillä ja aurinko alkaa nousta koivujen takaa. Olen jotakuinkin täyttänyt kaikki kesän velvoitteet: uinut sateella, pessyt matot, poiminut mustikoita, pyöräillyt... Ihmiset kysyvät sitä kuitenkin: oletko jo pessyt matot? oletko käynyt mustikassa?
Ei, ei se ole tärkeää, että pystyy keskustelemaan muiden kanssa ajankohtaisista aiheista. Tärkeintä on se, että itsestä tuntuu hyvältä. Palaan hyvällä tuulella kotiin ja keitän uudet kahvit. Laitan samalla pesukoneeseen pyörimään pyykkiä. Parvekekaan ei tunnu enää niin ahdistavan pieneltä. Istun siellä aamun viileydessä mielelläni tuijotellen edessä kasvavia lehtipuita ja juoden kahvia.
Ennen yhdeksää aion keritä vielä uimarannalle. Ennen kuin lapsia alkaa lappaa. Eilen rannalla oli huuliharppua soittava mies. Lokit ovat lähteneet. Minullakin on hieman kaipuu meren ulkoluodoille. Muuttaisin mielelläni jonnekin sinne. Ainakin osaksi aikaa. Mutta hyvä näinkin. Ajattelen äitiäni, joka ei koskaan päässyt pesemään mattoja kaupungin matonpesupaikalle, eikä aamu-uinneille tai huolettomille pyöräretkille, eikä hänellä ollut pesukonetta. Toivoisin äidin vielä elävän. Niin paljon olisi hänelle näytettävää.
2 comments:
Kaunis kirjoitus.
Ihmisten odotuksiin vastaaminen ja vastaamattomuus on tuskallista. Sanoit sen hyvin.
Kiva kuulla, että olet alkanut tykätä parvekkeestasi. :)
Oli myös kiinnostavaa lukea äitisuhteestasi. :) Äiti ja isä, he kulkevat koko elämämme mukanamme. Kannamme heitä.
Huomasin nyt vasta, että olit kirjoittanut tänne vanhoihin juttuihini.
Olen usein surullinen sen takia, etten ehtinyt antaa aikaa äidilleni. Yritän puolustella sitä sillä, että minulla oli lapset, jotka tarvitsivat niin paljon aikaa. Mutta tuskin se on koko totuus.
Aika vain vierähti niin nopeasti. Olin koko siinä valheellisessa tunteessa, että olen vain tytär ja äiti tietää kaiken ja pystyy hoitamaan kaiken.
Nyt minulla olisi paljon aikaa äidille, mutta äiti on jo poissa. Tämä tekee minut niin surulliseksi. Olisi mukava näyttää äidille valokuvia ja lähteä hänen kanssaan kaikkiin niihin paikkoihin, joissa nyt käyn usein yksin.
Olen astunut äidin paikalle. Olen nyt se vanheneva äiti. Kunpa tästä selviäisi arvokkaasti loppuun asti.
Post a Comment