Saariston rengasteillä

Ihanaa ihanaa: pyöräreissu tyttäreni kanssa. Ensin 50 km Kustavin Heponiemeen.
Heponiemestä (16) lautalla Iniön saarelle (15). Iniössä ensin lautalla saarelta toiselle ja sitten Dalenista Houtskärin Mossalaan (11). Pyöräily Houtskärin läpi 27 km (kaksi lauttaa välissä) Kittuisiin ja sieltä jälleen lautalla Galtbyhyn (5) Korppoon saarelle.
Yöpyminen Korppoossa. Seuraavana aamuna Retaisen satamaan 12 km ja sieltä lautalla Nauvon Pärnäisiin. Nauvossa 12 km matka Nauvon "pääsatamaan", josta kello 12.30 Linta-lautalla Seilin kautta Rymättylän Hankaan.
Rymättylästä Naantalin kautta Turkuun, jonne tyttöni jäi. Itse poljin seuraavana päivänä Turusta jälleen noin 80 km kotiin.
Lautat olivat täynnä pyöräilijöitä ja moottoripyöräilijöitä, joita helteisen kaunis elokuinen viikonloppu oli houkutellut matkaan. Ensimmäisessä lautassa oli matkassa myös joukko kilpapyöräilijöitä. Ihmiset olivat aurinkoisia ja herkkiä juttelemaan. Tunnelma oli hyvä ja suopea kaikkia kohtaan. Epäsosiaalisuuteni väistyi hetkeksi.
Tässä joukko kilpapyöräilijöitä polkemassa Iniön lautalta ylös mäkeen.

Tarkoituksemme oli aloittaa matka kello 12.10 Heponiemestä lähtevällä lautalla, mutta poljimmekin 50 km:n matkan kolmessa tunnissa ja ehdimme jo 10.10 lähtevään lauttaan, mikä myöhemmin osoittautui erittäin hyväksi jutuksi, sillä seuraavalle lautalle emme joutuneet pitämään niin kiirettä kuin myöhemmin tulleet.

Meille jäi pari tuntia aikaa nauttia Iniön raikkaista merivesistä. Uimme, joimme kahvia termasista ja söimme voileivät. Elämä tuntui pelkältä auringonpaisteelta.
Nautimme ihanista maisemista ja luonnonrauhasta. Hetken levähdyksen jälkeen taas matkaan.

Tiet olivat hyväkuntoisia, mutta pyöräilijöille ei ollut jätetty oikeastaan yhtään tilaa. Onneksi liikenne oli Iniössä niin kuin Houtskärissäkin vähäistä ja yhden lautalta tulleen letkan jälkeen tiesi, ettei vähään aikaan tulisi ketään.

Heinäsirkat sirittivät uskomattoman kovaa. Vai olivatko ne näitä hepokatteja, joita pomppi tiellekin? Perhosiakin lepatti joka paikassa ja pysähdyimme pitkäksi aikaa kuvaamaan niitä.

Yövyimme Korppoossa vanhassa maalaistalossa, jonka emäntä oli vallan ihana ja ystävällinen. Ainoa miinus oli, että talon ohi suihki koko yön autoja muutaman auton letkoina. Uimapaikkaa emme myöskään Korppoosta löytäneet. Aamulla söimme ranskalaisen nuoren parin ja saksalaisen vanhemman pariskunnan ynnä kolmen suomalaisen nuoren kanssa aamiasta viehättävässä salissa. Saimme solkata saksaa, mutta englanti ujostutti niin kuin ruotsikin, vaikka tällä seudulla sitä puhutaankin.

Sitten matka jatkui kohti Nauvoa. Aamu oli hiljainen ja meillä oli paljon aikaa seuraavalle lautalle. Pysähdyimme vähän väliä valokuvailemaan.

Nauvon keskustassa olimme yhdentoista maissa. Joimme kahvia ja söimme ihanat maukkaat croissantit pienessä kahvilassa. Epäsosiaaliuteni alkoi jälleen nostaa hiljaa päätään. Ihmisiä oli liikaa. Pääasiassa varakkaan näköisiä veneilijöitä. Koko ranta-alue oli rakennettu rikkaille veneilijöille. Pölyisenä pyöräilijänä tunsi itsensä siellä täysin väärään paikkaan eksyneeksi. Vihdoin pääsimme kello 12.30 Linta-lautalle.
Söimme lautalla jo taas piirakkaa ja joimme kahvia.

Helteinen ilma tuntui tukalalle, kunnes löysimme autokannelta kaksi tuolia ja jäimme sitten sinne istuskelemaan. Lautta pysähtyi puoleksi tunniksi Seilin saarelle. Muut matkustajat lähtivät nopeasti katsomaan saaren nähtävyyksiä. Jäin kuumuuden uuvuttamana istumaan rantaan, missä oli Turun yliopiston tutkimusalus. Saaren historia leijui ilmassa. Mutta eipä saari kovin pahalta paikalta näyttänyt asua. Hetken leikin ajatuksella, että joutuisinkin tänne karkotetuksi hulluuteni takia. Kauniina kesäpäivänä ajatus tuntui hurjan kauniille jollain tapaa.

Kello 14.00 olimme Rymättylän Hankassa ja iloisina päästyämme jälleen pyörien selkään. Nämä onnellisen näköiset lehmät laidunsivat matkan varrella. Rymättylässä tie kuitenkin oli jatkuvaa jyrkkää nousua ja laskua. Sitä piti kestää noin 37 km. Maisematkin olivat yksitoikkoisia, paitsi tämän korkealta sillalta avautunut merimaisema. Taisimme olla jo niin väsyneitä, etteivät tienvarren kukkaset tai perhoset jaksaneet kiinnostaa.

Suureksi puutteeksi tuntui jäävän se, ettei meren jatkuvasta läheisyydestä huolimatta ollut oikein mahdollisuutta uimiseen. Pari kertaa kiipesimme autiolta näyttävälle kalliorannalle ja pulahdimme veteen kivien kolosta.

Mieli oli haikea, kun aloimme lähestyä Turkua. Kunpa vain tytön ei olisi pitänyt seuraavana päivänä lähteä töihin.

Tämä oli niin hieno kokemus (jalkaani saamasta punkistakin huolimatta), että se on pakko uusia mahdollisimman pian. Viimeistään ensi kesänä. Suuri kiitos kaikille matkalla kohtaamillemme ihmisille.