Kiitos Helenalle. Herätit minussa jälleen innostuksen kuvaamiseen. Olen pitkään vedellyt aallon pohjia. Kameran kennossa on pölyä, eikä kuvien laatu ole enää priimaa. Aikaa on tuntunut olevan vähän. Kuvatoimistossa on ollut kielto ladata enää mitään. Olen tyytynyt ajattelemaan, että kuvaan enää vain blogia varten.Mutta nyt huomasin, että olenkin jälleen saanut luvan lataamiseen. Ensi töikseni meninkin siis karsimaan suuren osan kuvistani julkisesta esittelystä. Nyt alkoi haluttaa ostaa uusi kamera. Kuinkahan uskallan esittää miehelle tämän vienon haluni uuteen kameraan? Mietin jopa, että piilottelisin uutta kameraa jossain laatikoissani, enkä kertoisi.
Mies tuottaa muutenkin ongelmia. Eilen olimme kauppakeskuksessa kumpikin omilla suunnillamme. Tein ruokaostokset nopeasti ja yritän soittaa miehelle, että nyt lähdetään. Mies ei vastannut puhelimeen. Menin alas parkkihalliin auton viereen odottamaan. Kymmenen minuutin päästä soitin uudestaan. Ei vastausta. Viiden minuutin päästä uudestaan. Ei vastausta. Nyt soitin jo hermostuksissani minuutin välein.
Puolen tunnin kuluttua olin raivoissani. Elämä tuntui valuvan ohi tällaisissa toisen ihmisen odotuksissa. Soittelin musiikkia kännykästä, poistin vanhoja viestejä, luin ostamistani pakkauksista tuoteselostuksia. Joku saamari parkkeerasi siihen aivan selkäni taakse, vaikka parkkihallissa oli tilaa vaikka kuinka. Vetäisin kiukuissani ostokärryn lähemmäksi.
"Ei tarvitse suuttua", kuului takaani miehen ääni. Käännyin hämmentyneenä katsomaan. Autonsa parkkeerannut mies hymyili selvästi valmiina mehevään riitaan. Selitin nolona, että odottelen tässä miestäni. Juttelimme sitten pitkään miesten ja naisten tavoista. Tunsin itseni tomppeliksi. Niin kuin aina. En osaa näitä sananikkailuja, joissa toinen heittää huulen ja toinen vastaa vielä paremmalla huulella. Alan aina myönnellä, eikä se kärkkäästä sanasodan hakijasta ole tietenkään enää yhtään hauskaa.
Viimein oma ukkoni tuli. Kännykkä ei kuulemma toiminut. Uskoin jopa selitykseen. Mitäpä muutakaan? Ajokortittomana olen isojen ruokakassien kanssa täysin miehen armoilla. Minä kun olen tällainen himoshoppaaja: monta litraa maitoa ja piimää, monta kiloa perunoita, iso säkki vessapaperia ja kaikkea turhaa kuten kalaa, kaalia, sokeria jne.
7 comments:
Ihana kärttyisä kertomus. Tuollaista elämä välillä on. Se on rasittavaa.
Kun yrittää ja pitäisi asioiden hoitua ja asiat menevät kuitenkin mönkään. Alkaa harmittaa. Ja sitten on kuin "pistetty sika". Ehkä juuri sellaisena pistettynä sikana olen ainakin itse hyvin haavoittuvainen, koska tavallaan en hermoiluni takia ole "oikeutettu" puolustautumaan. Aina kun pitäisi olla tyyni. Sitähän meiltä odotetaan. Aikuisuutta kun on rauhallisuus. Mutta en minä siihen aina pysty. Miten sen haavoittuvuuden kanssa sitten? Se on vaikeaa. Se minua itsessäni pelottaakin. Miten olla tyyni ja rauhallinen ja jos ei ole, niin mitä sitten? Häpeän rankasti ja olen puolustuskyvytön.
Äh, olen tullut juuri messuilta. Kaikki meni lopulta aika pieleen. Siis loppumatkassa. Nyt on kuin juhlan jälkeinen krapula. Rassaa. Nyt olen haavoittuvainen myös. Puhua pölötän tässäkin omia toilailujani. Pitää keksiä keinoa rauhoittua. Rauhoittua. Rauhoittua.
Se on vaikeaa aina, kun sisällä meri raivoaa tai vesiputous suihkuaa.
Kiitos itsellesi. Yritetään auttaa toisiamme pysymään ulapalla. :)
Iiiiso halaus, "isosisko".
Pikkusisko, pidä huoli itsestäsi. :)
Niin ja seilataan yhdessä ulapalla. Sinä siellä, minä täällä. Ehkä taas jossain vaiheessa hetken aikaa samassa veneessä.
Tiedän, että vaadit itseltäsi paljon. Toivon, että pystyt jo taas ottamaan rennommin.
Oli todella raju riita töissä. Tästä kestää toipua. On vaikeaa, kun pitää yrittää pitää kiinni omista oikeuksista terveyteen, eikä työnantaja tue sitä pyrkimystä kunnolla. Ehkäisevä työterveyshuolto, kun sen merkitystä ei ymmärretä edes, kun ongelmia on työstä jo koitunut.
Vaikeaa. Täytyy kohta lähteä asiakastapaamiseen. Vaikeaa, mutta jaksettava on. Onneksi en mene yksin vaan työkaverit ovat tukena matkassa.
Voi pahus. Pidä vain puoliasi.
Työpaikat ovat joskus hirveitä paikkoja. Mutta onneksi sinulla on mukavia työkavereitakin.
:)
Olen ihan rikki ollut koko aamun. Oli pakko avata uudelleen keskustelu näiden "vieraiden" kanssa, koska halusin pitää koko ajan työhuoneeni oven kiinni, välttää näiden "vieraiden" kohtaamista, aloin jopa välttää heidän ääntensä kuulemista.
Sitten oli pakko mennä puhumaan henkilöstöpäällikölle. Hän toimikin sitten välittäjänä ja minulle huutanut johtaja tuli pyytämään anteeksi minulta antaen samalla sovittelulahjan.
Nyt on kaikki kunnossa.
Hyvä. Sovittelulahja? Hauskan kuuloista. Ei ollenkaan suomalaista.
Mikähän muuten nimimerkkisi oli siellä kuvatoimiston sivuilla? Haluaisin niin mielelläni nähdä sen kauniin kuvasi.
Yritän soittaa sinulle, en halua sanoa sitä täällä. :)
Post a Comment