Upea talvi, paitsi tietysti lintujen ja muiden villieläinten kannalta. Olen valokuvannutkin taas satoja kuvia, mutta en ole ehtinyt valkkaamaan niitä sen paremmin. Eilen juhlimme miehen 65-vuotispäiviä korven keskellä laavulla. Hiljaista ja kaunista.Olen vain ollut väsynyt ja kaivannut kovasti omaa rauhaa. Niin mukavaa kuin vieraat ovatkin, aina jossain vaiheessa alan kaivata yksinäisiä pyörä- ja hiihtoretkiä, joilla ei tarvitse puhua kenenkään kanssa. Jokohan meren jäät alkavat kantaa tarpeeksi turvallisesti? Paksu lumipeite kuulemma heikentää jäätä.
4 comments:
Hei,
Kas, kun sanoit tuosta väsymyksestä. Mietin tänään ja tunnustin, että kärsin talviväsymyksestä. Viikonloppuisin voisin nukkua kovin kovin myöhään. Nytkin oli pakko herätä ja lähteä opiskelemaan, mikä oli tosi hankalaa. En tunnu vieläkään heränneen.
Ehkä täytyy tunnustaa myös se, että mieliala on jossain määrin matalampi kuin kesällä. Vire on osittain poissa, innostus, ja yritän vain päästä pykerrellä pakerrella eteenpäin ihan vain siksi, että tavoite jää saavuttamatta, jos annan periksi voimattomuudelle. Pitäisi kai enemmän käydä valoa haistelemassa ulkona päivisin. Kerran päivässä aurinkoisena päivänä paistatella aurinkoa, pysähtyä. Päätäkin särkee, kun valoa ei saa tarpeeksi.
Tällaisin täällä tänään. Maanantaina on tentti, siihen täytyy vielä lukea 70 sivua ja kerrata 430 sivua. Huah. Pieni tentti tämä on edellisiin verrattuna sivumäärältään, mutta rankkaa tuntuu lukeminen olevan. Onneksi tämä on viimeinen kirjatentti tänä lukuvuonna.
Ihailen, että jaksat työn ohella vielä opiskella. Toivottavasti löydät jälleen vireen. Voisin kuvitella, että tentistä tentiin ponnistelu tuo myös järjestystä ja mielekkyyttä elämään. On tavoite.
Minulla se on joskus kateissa. Tunnen orpoutta.
Sukulaisten kanssa pälättäminen on taas myös kummallisella tavalla haavoittanut. Huomaan, kuinka jokainen meistä yrittää päteä ja olla jotakin. Siinä kilvoittelussa maallinen omaisuus merkitsee aika lailla. Yhtä lailla myös hienot tuttavuudet ja menestys työelämässä.
Tunnen pahaa oloa siitä, että välillä tuli sanottua pahastikin, kun itse yritti päteä. Piti kaivaa kaikki vanhat pienet ylpeilyn aiheet esiin, jottei olisi kokonaan vaipunut maan alle.
Mitäköhän tästäkin vuodesta tulee? Voi kun sitä osaisi itse olla mukava ja kiva, sellainen että saisi ihmiset viihtymään ja tuntemaan hyvää oloa. Harmittaa, että olen sosiaalisesti täysin avuton paska.
Mutta pakerrellaan eteenpäin. Päivä kerrallaan. Aurinko ainakin jälleen paistaa. Kesää kohti ollaan menossa.
Minustakin siskon kanssa puhuminen on hankalaa. Molemmille oman roolin nostaminen on tärkeää - huomasin tänään syyllistyväni tähän itsekin. Onneksi katkaisin siihen, mutta vahinko ehti jo tapahtua. Molemmille on tärkeää kertoa, mitä isän kanssa tuli tehtyä ja mitä isästä tietää jne. Älytöntä kilpailua omasta isästä ja merkityksestä isän elämässä.
Sikäli hauska, kun sanoit tuosta pätemisestä. Syyllistyn siihen helposti itse. Se on raivostuttavaa, siitä kärsii itse eniten, ja saa kyllä varmasti annettua itsestä paskamaisen kuvan. Onneksi olen tästä päässyt aika paljon eroon - ratkaisevaa on ollut se, että haluan tästä työstä eroon ja työskentelen sen eteen.
Huomaan kuitenkin edelleen, että opiskellessani oma pätemisentarve nousee välillä eteen. Se on moraalisesti arveluttavaa. Eilen juuri tästä asiasta puhuin mieheni kanssa. Ajattelin silloin, että motiivit tulee löytää muualta eli asioista eikä oman sulan hattuun nostamisesta.
On tässä siis taistelemista itsensä kanssa. Oma egoismi hiipii koko ajan taustalla, mutta miten sen valjastaa ja pitää aisoissa, järjellisissä mittasuhteissa ja moraalisissa kehyksissä, siinä on tekemistä.
Joo, pätemisen tarve tuo aina itselle keljun olon. Sisarussuhteissa tämä tuntuu tulevan korostetusti esiin. Kai sitä ollaan taisteltu vanhempien rakkaudesta tai mitä lie se sitten onkin.
Vanhemmista luopumisen surutyö on vaikeaa ja tuskaista. Itsellä ainakin nousi silloin syytöksiä omaa itseä kohtaan, etten tarpeeksi ollut välittänyt heistä. Toisaalta halusin muille todistaa, että olin tarpeeksi välittänyt ainakin äidistäni.
Nyt olen yrittänyt päästä eroon pätemisen tarpeesta, mutta kun yhä koen sukulaisten seurassa, etteivät he arvosta minua lainkaan, yhä uudelleen huomaan asettuvani puolustusasemiin.
Tässä on sellainenkin puoli kyllä, ettei pitäisi antaa ihmisten kävellä ylitseen. Näinhän sanotaan.
Post a Comment