Tuumaustauko

Jouluna ja uutena vuotena kestitsin niin paljon vieraita, että nyt huomaan akkujen olevan tyhjät. Jääkaapissa olisi vielä rahkaa ja vaahdotettavaa vaniljakastiketta ja kuohukermaa, jota ostin varalle, jos joudun lisää leipomaan. Saa nähdä, jaksanko huomenna pakertaa vaikka rahkapiirakan. Nyt tekee mieli vain maata sohvalla jalossa joutilaisuudessa ja tuijotella jouluvaloja, jotka pitäisi vielä koota pois. Kuusen heitin sunnuntaina parvekkeelta alas sillä aikaa, kun mies oli poissa. Hän on niin hentomielinen ja kiintynyt hakemiinsa joulukuusiin, ettemme pääsisi niistä varmaan ollenkaan eroon, jollen minä karaisisi mieltäni.

Olen sentään hiihtänyt joka aamu kuuden kilometrin lenkin ja saanut pari käännöstä valmiiksi, mutta muuten loikoisin vain ja miettisin kaikkea vanhaa. Pitäisi alkaa kirjoittaa muistojaan ylös, ennen kuin unohdan kaiken, mutta joko aikaa ei ole tai laiskotuttaa niin vietävästi. Paljon muutakin pitäisi tehdä, ehkä huomenna tai ylihuomenna. Vai onko se sittenkään niin tärkeää? Tärkeää on vain puutarhanhoito, mutta sitäkään minulla ei enää ole.

Mieheni ystävä on joutunut reuman takia sairaalaan ja sekin minua ihmetyttää. Siitä on niin vähän aikaa, kun he puhisivat vielä elämäntunnossaan kuin nuoret hirvet. Toisaalta on lohdullista, kun ystävätkin vanhenevat. Jotkut ovat jo jopa siirtyneet rajan yli, mitä en tahdo millään hyväksyä. Olen aina ollut uskovainen, joskus oikein pahastikin niin, että papinkin piti toppuutella, ettei kaikkea mitä saarnataan, tarvitse ottaa sydämelle niin hirveän vakavasti. Sen tiedän ihan varmasti, että kissamme ja koiramme ovat sateenkaarisillalla odottamassa meitä, mutta muuten...

... tämä päivä sitten meni näin.
(Tuumausenkelin sain lahjaksi joulun alla)