Pari päivää sitten kävin naapurissa. Kun tein lähtöä, naapuri kysyi, oliko minulla kännykkä mukana. Sanoin ettei. Kotona aloin ihmetellä, missä ihmeessä kännykkäni oli. En kuolemaksenikaan muistanut. Pyysin miestäni soittamaan siihen. Mitään ei kuulunut. Kännykän täytyi olla kaukana. Viimeksi olin siihen kuitenkin vastannut, kun naapuri pyysi tulemaan käymään. Siis se sittenkin oli varmasti ollut mukanani, kun kävin naapurissa. Ei muuta kuin nolona hakemaan. Siellähän se oli.
Mustat aukot muistissani ovat lisääntyneet. Pelkään sairastuneeni Alzheimerin tautiin kuten isäni. Joskus en kuule, mitä ihmiset sanovat. Näen heidän puhuvan, mutta sanat eivät kosketa minua mitenkään. En tiedä johtuuko se siitä, että kuuloni on huonontunut vai siitä, etteivät aivoni aina jaksa toimia. Tai pikemminkin olen kääntynyt yhä enenevässä määrin sisäänpäin, eikä ulkopuoliset asiat jaksa kiinnostaa minua.
60-lukulaisena olen ollut huolestunut ihan kaikesta Vietnamin sodasta aina turkiseläinten kohteluun asti. Olen kuulunut Greenpeaceen, Kiusattujen tukiyhdistykseen, hippikommuuniin ja minulla on ollut jo pitkään kummilapsi Afrikassa. Mutta nyt olen huomannut, että eniten minun olisi pitänyt olla huolestunut omasta itsestäni. Niin ovat viisaat tehneet. "Turhan hömpötyksen" sijasta he ovat nyt varakkaita ja hyvissä asemissa ja pitävät minua taivaanrannan maalarina.
Toisaalta mitä väliä. Kaikki me kuolemme. Ja vain se, mikä meissä on ollut hyvää - näinhän laulussa sanotaan - jää meistä jälkeen. Onko omaisuus osoitus ihmisen hyvyydestä? Häntä on siunattu rikkaudella. Hän on käyttänyt leiviskänsä oikein. Huh, taidan lopettaa tosiaan turhan pohtimisen ja antaa tyhjyyden levittyä aivoihini.
No comments:
Post a Comment