Sunnuntai

Minulla on kaksi kirjaa iltalukemisena: Kjell Westön "Älä käy yöhön yksin" ja Siri Hustvedtin "Amerikkalainen elegia". En tahdon oikein kummassakaan päästä eteenpäin. Vika täytyy olla minussa. Muistan, kuinka isäni sanoi, ettei jaksa enää lukea, koska ei tahdo muistaa, mitä edellisellä sivulla oikein tapahtuikaan. Minulle on käynyt vähän samalla tavoin. Kun selaan taaksepäin, muistan kyllä, että nämä kohdathan minä jo luin.

Myös saksankieliset opukset, jotka ostin joululukemiseksi ovat yhä hyllyssä koskemattomina. Kun otankin ne käteeni, minua alkaa heti haukotuttaa. Olen myös miettinyt, miksi lukisin keksittyjä tarinoita keksityistä ihmisistä, jos en vielä muutaman kymmenen sivunkaan jälkeen ole tempautunut tarinaan mukaan. Mieluummin luen aamun sanomalehdestä sarjakuvat ja nauraa hiherrän niiden teräville oivalluksille. Miten neljän ruudun sarjakuvaan saadaankin kiteytettyä kokonaisia tulkintoja ihmiselämästä?

Yhtä kiinnostavaa minusta on seurata, päihittääkö Anssi Koivuranta vielä tänä talvena amerikkalaiset tai Magnus Moanin tai kuka heistä on paras: Ahonen, Morgenstern, Ammann, Schlierenzauer, Olli.

Rakastan myös lumikiteiden tai sadepisarojen katselemista. Siihen en väsy koskaan. Joskus päätin unohtaa ne, koska luokan uliseva poikajoukko ei halunnut kuulla jatkuvaa lässytystä luonnon ihmeellisyyksistä, ja olla niin kuin pojat: urhea ja reilu. Nyt monien vuosien päästä, kun olen tajunnut, etteivät kaikki pojatkaan ole urheita ja reiluja, olen jälleen katsellut heinän heilumista tuulessa ja kuunnellut töyhtötiaisen helisevää laulua avoimesti ja röyhkeästi.

Ei nyt on kyllä ryhdistäydyttävä ja saatava ainakin nuo viisi lukemista odottavaa kirjaa vihdoinkin kunnialla loppuun.