Tammikuun pakkasissa

Olisi paljonkin kerrottavaa ja Amerikkalainen elegia nostatti minussa taas hetkeksi hurjan halun alkaa väsäämään kirjaa. Kuulin jo päässäni, miten runosuoni alkoi sykkiä ja suoltaa tarinaa. Mutta pian se jo tukahtui taka-alalle, kun millään en ehtinyt siinä paikassa ryhtyä naputtamaan ajatuksiani ylös. Hyvä varmaan niin, olisin vain turhautunut taas niin perusteellisesti ja vienyt itseni hulluuden partaalle, kun parin innostuneen sivun jälkeen runosuoni olisi kuivunut täysin kokoon.

Kiinnostavinta minusta tuossa Siri Hustvedtin kirjassa oli terapia-kohtaukset. Jossain kohdin ärsyynnyin kirjan päähenkilön, psykiatrin, kysymyksistä ihan yhtä paljon kuin terapoitavat. Miksi pitääkin kysyä tuolla tavoin? ihmettelin. Niissä kohdin tarina imaisi minut mukaansa ja odotin innolla loppuhuipennusta, mutta se jäi valitettavasti uupumaan. Hienojen henkilökuvien jälkeen loppu latistui sekavaan selittelykohtaukseen. Mutta hieno kirja kuitenkin. Ja mikä parasta, jaksoi seurata juonta ihan loppuun asti, enkä unohtanut edellisten sivujen juttuja, vaikka sitä jo hieman pelkäsinkin.

Täytyy lähteä kauppaan... jatkan myöhemmin....

... kaupasta tultua ynnä muiden juttujen jälkeen:

Linnut ovat kadonneet. Metsässä on aivan hiljaista, ei edes tikkoja näy. Olen koko talven vienyt yhteen puunkoloon hiihtoladun varrelle pähkinöitä ja ne ovat aina kadonneet. Olen kuvitellut tikan, joka aamuisin aina hakkaa siellä lähipuissa käpyjään, vieneen ne. Nyt pähkinät ovat olleet pitkään koskemattomina. Eikä tikkaakaan enää näy. Harmittaa. Minulla on pakonomainen tarve saada ruokkia jotakin. Olen kovasti haaveillut maalle mummonmökkiin muuttamisesta, jotta saisin edes lintulaudan.

Poikani antoi järjestelmäkameransa lainaksi. Huomenaamuna aion lähteä rantaan katsomaan, olisiko siellä joutsenia, joita kuvata. Pullaa ja siemeniä otan tietysti mukaan. En kyllä ymmärrä tuosta kamerasta yhtään mitään, mutta kuvaan automaattiasetuksella. Painava se ainakin on kuin kivenjärkäle.